Tarinaa musta

Aloitetaa vaik jostai lapsuudesta? Harmi vaa ettei muista kaikkee sielt.

Oon syntyny 12/1995, päivää ei mun tartte kertoo. Eikä paikkaa, muuten tää ois liia helppoo teille. No, sitä sit syntymän jälkee rampattii kirurgin veitsen alla tiheesee. Vaik eise mitää auttanu.

Asuttii ************ ja mua koulukiusattiin. Alkaen eskarista ja jatkuen ja jatkuen. Eipä siihe kukaa puuttunu ku en kertonu kellekkää. Mun kanssa asu äiti, mummo ja yks sisko. Sit siihe tuli kuvioo isäpuoli. Se vähä kuritti meit liia kovaa, tukkapöllyy ja semmosta. Ihme ettei mutsi älynny, tai sanonu mitää ennenku me sanottii et ei oo kivaa. Eise onneks enää tee sitä.
Ala-asteel sain sit diagnoosin neurologisesta sairaudest ja lääkkeet siihe.

Sit me sen kiusaamisen ja idiootin open takii muutettii ala-asteaikana ********** ja täällä koulunkäyminen alkoi hyvin. EI. Ei sittenkää. Meidän luokal oli yks täys ääliö ämmä joka jatko sitä hommaa ja sai kaikki muutki siihen mukaan. No, eipä siinä, onneks se muutti yläasteelle mentäessä poikkee. Lääkkeet jatku.

Yläasteel olin samalla paikkakunnalla, mut samat luokkalaiset ja muitaki tuli sit luokalle. Osa jatko kiusaamista, uusista oppilaista myös. Ja alemmista luokista. Sen jälkeen ku mua oli ala-asteel kohdeltu väkivaltasesti ja haukuttu vaikka miksikä ni mä sit kerroin opelle 7. luokalla.. Eikä se silti loppunu. Lieventy kyl ysiä kohti.

Amiskas tuntu et kaikki alkaa hyvin. Luokka oli mitä paras ja sielt löyty ystäviiki. Jopa se paras. Eri kaupungistaki onneks. Kukaa meidän luokalt ei ollu tuttu, mikä oli mulle helpotus. Mut siit se alamäki just alkoki.

Mun elämän paskin kokemus - masennus. Mä masennuin pahasti(ainaki omasta mielestäni). Viiltelin käsivarret ja pohkeet. Meinasin tappaakki itteni. Lääkkeillä joo. Olin yhel rannal ja siel oli sauna. Sen teranssilla. Musta tuntu etten pääse tästä enää ylös, et mä oon kadottanu itteni kokonaa mustaan aukkoon. Mut jos oisin onnistunu, en ois tässä.

Mun kaverit löys mut, ja soitti ambulanssin. Olin vähä tokkuras mut sitte ku heräsin mä vaa itkin. Itkin ja itkin. Ne otti mut sairaalaa sisää ja anto mulle jotai hiilomössöö mikä piti juua. Hyi helvetti en muuta sano. Mä menin vessaan ja katoin peilii ja kysyin mielessäni - miks tein tän? En tienny itekkää.

Pääsin takas koulun asuntolaa, ja menin nukkumaa. En viikonloppuna kertonu porukoille mitään, koska en halunnu huolestuttaa. Mut eipä se mennyt niinkään.

Mutsi sai ambulanssilaskun, ja ihmetteli mikä se on. No se soitti mulle ja oli pakko selittää. Molemmat huus itku kurkus toisillee, mut järkytyksestä vaan. Ei suuttumuksesta. Mä nimittäi sit tajusin sen kunnolla itekki et mitä olin tehny.

Siit alko ylämäki. Just siitä mitä olin tehny. Sain ajat psykologille, sain tukihenkilön, pystyin puhumaan asioista. Jopa ope ymmärsi ja kohteli mua ystävällisemmin. Mun elämäs alko olee paljon parempaa. Kun puhuin psykologilleni, tuntu et sydän avautuu ja kaikki paha tulee sieltä pois, tuntu että olin vapaa.

Tapasin sitten yhden jätkän. Se ei aatellu sitä et miks oisin halunnu kuolla. Se vaan kehu mua, ja mä idiootti uskoin sen olevan uskollinen. Ei, ei ollut. Se jätkä petti mua monen kaa, mut mä en uskonu kerrasta enkä kymmenennestäkää.

Mä tulin sille raskaaks koska kumi petti, ja mä oon niin paljon aborttii vastaa et en halunnu tehä sitä. Tää jätkä kuitenki meinas painostaa mua siihe. Mä haistatin sille paskat enkä vastannu enää. Vähän ajan kuluttua se kuitenki halus etten tee.

Se lupas mulle ummet ja lammet ettei pettäs enää, eikä pahottas mun mieltä. VÄÄRIN. Se teki kaiken saman. Lapsen syntymän jälkee mun silmät aukes ja jätin sen kokonaa.

Mun itsetunto oli maas sen takii, mut nyt se kohoaa sen ansiosta, että mulla on uusi mies joka välittää ja saa mut tuntemaan itteni arvokkaaks. <3

Siinä vähän mun tarinaa. Lyhennettynä, tietenkin.